Tänään on vietetty tuon kansallisrunoiljamme, Eino Leinon päivää. Kirjeenvaihtaja on viettänyt tätä runoilun ja suven päivää lukemalla kirjaa Saksan viime hetkistä toisessa maailmansodassa. Parinkymmenen kilometrin pyörälenkki tuli myös huitaistua täällä Suomen rajamailla. Kauniisti nuo hongat humisi.
Nyt onkin jännittävä nähdä mihin suuntaan tuo runosuoli lykkiii. Lähteekö piipusta sotaista jyrinää vai pehmeästi lenomaiseen tyyliin aaltoilevaa virtaa. Sen näkee kun kokee. Aina ei voi tietää. Ei varmasti tiennyt Leinokaan aina. Tai mistäs minä tiedän? Tietämättömyys voisi ollakin hyvä teema. Siihen saisi ehkä rytinän ja virran sekoitettua.
Ajaton virta
Katkeilevat.
Ne kovat puut.
Kun rauta koettelee.
Tai halkaiseva paine.
Murskaantuvat sirpaleiksi.
Ne kovat puut.
Ruohiintuvat riekaleiksi.
Telaketjuissa.
Ne kovat puut.
Satoja vuosia,
ne kovat puut.
Ovat huojuneet ajan virrassa.
Teräksen, paukkeen
ja jyrinän tauottua.
Ponnahtaa esiin virkeä koivu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Huiskahdettiin näköjään enemmän tuonne Berliinin viimeisin vaiheisiin kuin leinomaiseen virtaan. Mutta näin tällä kertaa. Huomenna kirjeenvaihtaja lähtee matkalle halki Suomen kera Namibiasta palanneen viikarin. Ans kattoo, kui käy.
Lähetä kommentti